Muistoissamme ..

Alexandra " Santtu"
1.6.1994 - 10.8.2007

Yksi on poissa elämästäni
Santun oli aika lähteä.

Kuinka nopeaa vuodet vierivätkään.. Siitä on melkolailla tasan kymmenen vuotta, kun ruskeapilkkuinen toffee nenä otti paikkansa sydämessäni. Jos Pepi toimi lapsuuteni vartijana niin Santtu toimi vähintään yhtä hyvin teinivuosieni tukipilarina. Santun poskea vasten tuli itkettyä monet kyyneleet ensi rakkauksista, ystävien kanssa riitelyistä ja kaikista muista nuoren tytön ongelmista. Santtu opetti minulle niin paljon elämänsä aikana. Se oli oma persoonansa, kiltti ja ihana koira meille ihmisille. Minun ensimmäinen ihka oma karvaturrini.

Minä katselin sinua pitkään ja hellästi silittelin,
ja mietin, lieköhän ketkään
silmin niin viisahin
minulle katsetta luoneet, hellyyttä hellempää,
tai ystävyyttä suoneet mi aina ymmärtää?

Sinä teit sen joka hetki,
minunlaistani palvoit ain,
ja kun nyt päättyy yhteinen retki
sinä katsot, katsot vain-
mutta sylissäni vielä
sinä nuolet kädenselkää,
ja minä tiedän, että et siellä
metsänpeitossa peikkoja pelkää-

sillä sinne sinut nukkumaan kannan
alle turpeen nukkumaan,
kunhan lääkärin pistää annan
sinut uneen kuolettavaan,
mutta vielä hetken verran sun sydämes sykintää
tahdon kuulla tämän kerran, niin hyvää ja elävää.

Mä en usko tarua ollenkaan,
etteikö eläinten taivasta oisi,
nehän aina antavat parastaan
eikä kelleen murhetta soisi,
ja jos sieluista sitten puhutaan
miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itseluomilta luoduiltaan?
ei niin hän tehdä saisi.

Ennen kuin silmät sammuivat
minä kerroin oravista,
joita eläinten taivaassa haukkua saa
ihan kaikista puiston puista-
ja sitten se vaipui, vaipui vain
ja kuono kylmeni kokonaan,
sitä pitelin vieläkin polvellain
ja tietenkin myös, sitä sieluaan.

Santtu päästettiin taivaaseen sen mentyä nopeasti todella heikkoon kuntoon. Se ei pystynyt yksin liikkumaan, ei syömään. Se makasi vain. Vanhan koiran pitkä elämä oli tullut tiensä päähän ja minun oli annettava sen viimein mennä.

Nuku rauhassa rakas ystäväni.

Santun vanhoille sivuille pääset tästä

Pepi
Kesäkuu 1985 - Syksy 1998

Puoli vuotta ennen syntymääni meille muutti ajokoiran ja cockerspanielin sekoitus Pepi, jonka kanssa kasvoin teini-ikään asti. Pepi kuoli 13,5 vuotiaana, minun ollessani 13 vuotias. Pepi oli minulle hyvin rakas. Sen kanssa leikin ja opettelin jos vaikka minkälaisia temppuja aina kun se vain metsästysreissuiltaan jaksoi. Naapurit ihmettelivät kun minä meidän 10 vuotiaalle koirallemme opetin Tokon liikkeitä ja kaikkia muitakin hassunkurisia temppuja. Tulipahan niillekin todistettua, että kyllä vanha koira oppii uusia temppuja ;) 13 vuotiaana Pepin kunto alkoi yhtä-äkkisesti heiketä, sen huomasi heti että nyt oli Pepillä elinpäivät vähissä. Pepi oli elämänsä aikana joutunut kahteen autokolariin, se oli juossut tikun rintakehästään läpi, sen häntä oli murtunut ja jalka vahingoittunut ,silti se eli pitkän ja onnellisen elämän, terveenä ja iloisena. Vasta vanhuus ja sen tuomat ongelmat saivat tämän taistelijan nujertumaan. Pepi lopetettiin sen menetettyä kuulonsa, aluskarvansa, voimansa, näkönsä ja muutenkin kaiken mikä teki sen elämästä elämisen arvoisen. Minä muistan hänet silti aina vahvana ja upeana koirana.