Babylonialainen kalenteri pohjautui kuun liikkeisiin. Se oli yhdistetty kuu-aurinkokalenteri. Kuukauden pituus oli vuorotellen 29 tai 30 päivää. Vuodessa oli 354 päivää. Joka kolmas vuosi kalenteri oli kuukauden edellä, joten siihen lisättiin 13. kuukausi. Aluksi lisääminen oli sattumanvaraista. 6. vuosisadalla eKr. alettiin noudattaa varmoja sääntöjä: 19 vuotta kestävässä jaksossa lisättiin 13. kuukausi seitsemänä vuonna: 3., 6., 8., 11., 14., 17. ja 19. vuonna. Tätä karkausjaksoa sanotaan nykyisin Metonin jaksoksi. Kukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista merkistä. Lisätty 13. kuukausi sai tunnuskuvakseen korpin, onnettomuuden linnun. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet seitsemänpäiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin ja minuutin 60 sekuntiin. Babylonialaiset tosin jakoivat vuorokautensa ensin 12 osaan. Egyptiläiset jakoivat päivän valoisan osan 12 tuntiin, mutta myös yö jaettiin Egyptissä 12 osaan. Näin syntyi 24-tuntinen vuorokausi. Babylonialaiset siirtyivät egyptiläisen mallin mukaan.

Varhaisissa egyptiläisissä kalentereissa vuoteen kuului 360 päivää ja vuodessa oli 12 kuukautta. N. 4230 eKr. siirryttiin puhtaaseen aurinkokalenteriin, jossa vuosi oli 365-päiväinen. Viisi lisäpäivää lisättiin 12. kuukauden loppuun. Kukin kuukausi sisälsi 30 päivää. Vuosi oli kuitenkin neljännnesvuorokauden liian lyhyt. Neljän vuoden kuluttua virhettä oli yksi vuorokausi, 120 vuoden kuluttua yksi kuukausi ja 1460 vuoden kuluttua yksi vuosi. Tätä jaksoa sanotaan sothis-jaksoksi. Vuonna 238 eKr. otettiin käyttöön neljän vuoden välein lisättävä karkauspäivä.

Roomalaisten ajanlaskussa vuosi oli ensin 303 vuorokautta pitkä. Siihen kuului 10 kuukautta. Vuosi alkoi maaliskuussa. Neljä ensimmäistä kuukautta sai jumaliin viittaavan nimen: Martius, Aprilis, Maius ja Junius. Martius pyhitettiin sodan jumala Marsille. Aprilis lienee pyhitetty Venukselle. (Latinan aprilis pohjautuu sanasta aperite, aueta tai apricus, aurinkoinen. Apriliksen merkitystä ei osata varmuudella selittää.) Maius nimettiin maan kasvillisuuden jumalattaren Majan mukaan. Junius pyhitettiin Juppiterin puolisolle Junolle. Loput kuukaudet nimettiin järjestysnumeroilla: Quintilis, Sextilis, September, October, November ja December. Seitsemännellä vuosisadalla eKr. vuoteen lisättiin 2 kuukautta: tammikuu ja helmikuu. Tammikuu (Januarius) pyhitettiin Janukselle, kaiken alun ja lopun jumalalle. Helmikuu (Februarius) on saanut nimensä kuun 15. päivänä olleesta puhdistus- ja uhrijuhlasta Februasta, jota vietettiin Februus-jumalan mukaan. Tammikuussa oli 29 ja helmikuussa 28 päivää. Joka toinen vuosi oli karkauskuukausi (Mercedonius) helmikuussa. Sen käyttö oli kuitenkin usein varsin mielivaltaista ja ajanlasku meni sekaisin. Julius Caesar 46 eKr. päätti uudistaa kalenterin. Vuoden pituus määrättiin 365.25 päiväksi. Täten joka neljäs vuosi sisälsi 366 päivää ja muut 365 päivää. Karkauspäivä sijoitettiin 24. päiväksi helmikuuta, koska aiempi karkauskuukausi oli helmikuun 23. päivän jälkeinen aika. (Karkauspäivää roomalaiset kutsuivat nimellä 'ante diem sextum calendas martias' eli päivä ennen kuutta päivää ennen maaliskuuta. Karkausvuotta kutsuttiin nimellä 'annus bissextilis' eli vuosi, jolla on kaksi kuudetta päivää.) Juliaanista kalenteria sovellettiin tammikuun ensimmäisestä v. 45 eKr. lähtien. Lisäksi uudenvuodenpäivä, joka aiemmin oli 1.3., siirrettiin 1. päivälle tammikuuta. Tosin tapa aloittaa uusivuosi tammikuun 1. päivänä yleistyi hyvin hitaasti. Lisäksi Augustus määräsi heinäkuun (Quintilis) Juliukseksi ja Rooman senaatti elokuun (Sextilis) Augustukseksi. Helmikuusta siirrettiin yksi päivä elokuuhun, syyskuusta yksi päivä lokakuuhun ja marraskuusta yksi päivä joulukuuhun. Tämä juliaaninen kalenteri säilyi Euroopassa yli 1600 vuotta. Kuukausien nimet (tai niiden johdannaiset) ovat voimassa edelleen useissa Euroopan kielissä. Koska tammikuu siirrettiin vuoden alkuun myöhemmin, syys-joulukuun nimet kulkevat kahta jäljessä niiden nykyisestä järjestysnumerosta.

Paavi Gregorius XIII sääti uuden kalenterin 1582. Hän muutti kalenterivuoden pituuden trooppista vuotta (365,2421897 vrk) paremmin vastaavaksi. Trooppinen vuosi on 11 min 14 sek lyhyempi kuin 365,25 vrk. Siten se edistää juliaaniseen kalenteriin verrattuna vuorokauden 128 vuodessa. Ajanlaskussa puhutaan trooppisesta vuodesta eli ajasta, joka tarkalleen vastaa auringon täyttä kierrosta laskettuna kevätpäiväntasauspisteestä ja joka siten kiinteästi liittyy vuodenaikojen vaihteluun. Trooppista vuotta kutsutaan myös aurinkovuodeksi.

Paavi siirsi kevätpäiväntasauksen maaliskuun 21. päiväksi. Koska kalenterivuosi oli pitempi, myöhästyivät kalenterin päivämäärät oikean trooppisen vuoden pääpisteistä. 1600 vuoden aikana Euroopassa siirtyminen teki yli 12 vrk. 300-luvulla todettiin kevätpäiväntasauksen olevan 21.3. Mutta 1500-luvun lopulla se sattui jo 11.3. Kevätpäiväntasauksen siirtäminen takaisin tapahtui jättämällä kalenterista pois 10 päivää. Tämä tapahtui useassa katolisessa maassa 1582, jolloin siirryttiin torstaista lokakuun 4. päivästä suoraan 15. päivään (perjantai). Joissakin maissa siirtyminen tapahtui myöhemmin. Lisäksi vuoden pituus lyhennettiin jättämällä pois karkauspäivät sellaisista tasaisista satavuosista, jotka eivät ole jaollisia neljälläsadalla.

Gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön aluksi vain roomalaiskatolisissa maissa. Ortodoksit ja luterilaiset vastustivat aluksi uudistusta. Uusi luku (eli gregoriaaninen kalenteri) otettiin käyttöön 1582 Italiassa, Ranskassa, Espanjassa, Portugalissa, Puolassa ja Luxemburgissa, 1584 katolisessa Saksassa ja osassa Hollantia sekä Belgiassa, 1587 Unkarissa, 1700 protestanttisessa Saksassa ja Tanskassa, 1752 Englannissa, 1753 Ruotsissa ja Suomessa, 1812 Sveitsissä (joissain kantoneissa jo 1583), 1873 Japanissa, 1875 Egyptissä, 1912 Kiinassa, 1915 Bulgariassa, 1917 Turkissa ja Venäjällä, 1919 Jugoslaviassa ja Romaniassa sekä vuonna 1923 Kreikassa.

Vuonna 1700, kun 10-päiväinen ero kasvaisi 11 päivään, päättivät saksalaiset, hollantilaiset ja Tanska-Norja siirtyä uuteen "parannettuun kalenteriin". Se käytti gregoriaanisen kalenterin päivämääriä ja karkaussääntöä, mutta ei sen pääsiäissääntöä. Tästäkin kalenterista luovuttiin vuonna 1775.

Ennen almanakkoja ajankulkua seurattiin omatekoisten kalentereiden avulla. Tunnetuin näistä oli pohjoismainen riimukalenteri. Kalenterisauvoja, joiden avulla maallikkokin saattoi hallita pyhimyskalenterin, tunnetaan Suomessa uudelta ajalta, mutta niitä lienee käytetty jo keskiajalla. Riimukalenterin l. riimusauvan merkinnät tehtiin riimukirjaimin. Riimukalentereita kaiverrettiin rasian kylkiin, työkaluihin, seinähirsiin jne. Riimukalenterit syntyivät ilmeisesti silloin kun katolinen jumalanpalvelusjärjestys vakiintui Pohjolassa. Kalenterisauvoja käytettiin myös muualla Euroopassa. Vanhin tunnettu pohjoismainen riimukalenteri on vuodelta 1328. Vanhin säilynyt puinen kalenterisauva on vuodelta 1504. Suomesta on löydetty n. 150 kalenterisauvaa, joista vanhin ajoittuu vuoteen 1566. Suomalaiset riimukalenterit ovat perustuneet juliaaniseen ajanlaskuun ja Turun hiippakunnan pyhimyskalenteriin. Niitä käytettiin yleisesti 1700-luvulle asti. Riimusauvoihin merkittiin kirkollisista juhlista vain ne, joiden viettoon koko kirkkokansan edellytettiin osallistuvan.

Papisto piti lukua pyhistä kirkollisten kalendaaroiden avulla. 1488 painettiin Turun hiippakuntaa varten rukouskirja Missale Aboense, joka sisälsi pyhimyskalenterin. Agricolan Rucouskirjassa 1544 oli myös kalendaario-osa. Suomalaisissa virsikirjoissa oli 1600-1800-luvuilla liitteenä luettelo kirkkopyhistä ja pyhimysten nimiä.

Almanakka on ilmestynyt Suomessa ruotsinkielisenä vuodesta 1608 alkaen. Suomalaisen almanakan isä on Sigfrid Aronus Forsius. Laurentius Tammelin julkaisi puolestaan ensimmäisen suomenkielisen almanakan vuonna 1705. Ruotsi-Suomessa otettiin käyttöön omalaatuinen kalenteri 1700-luvulla. Karkauspäivä jätettiin pois 1700, jolloin ajanlasku poikkesi juliaanisestakin. Siitä kuitenkin luovuttiin 1712, jolloin palattiin takaisin vanhaan juliaaniseen kalenteriin liittämällä helmikuuhun kaksi karkauspäivää. Suomen ensimmäinen almanakka ilmestyi 1705. Siten suomalaisessakin almanakassa vuonna 1712 on helmikuu, jossa oli 30 päivää. 1753 siirryttiin Ruotsi-Suomessa gregoriaaniseen kalenteriin. Helmikuusta jätettiin pois 11 päivää; eli 17.2. jälkeen tuli 1.3. Ruotsi-Suomen uusi kalenteri oli aluksi saksalaisten "parannettu kalenteri". "Puhdas" Gregoriaaninen kalenteri korvasi "parannetun kalenterin" eri maissa 1775, mutta Suomessa "parannettu kalenteri" oli voimassa pitempään. Parannettu kalenteri oli muutoin samanlainen kuin "täydellinen" gregoriaaninen kalenteri, mutta sen pääsiäissääntö oli erilainen.

Juliaanisella ja gregoriaanisella (samoin kuin parannetulla kalenterilla ) on oma pääsiäissääntönsä. Pääsiäisen vietto pohjautuu jo varhaiskristilliseen kauteen. Aluksi sen vietto ei ollut yhtenäistä. Ensimmäisten vuosisatojen aikana oli riitoja pääsiäisen ajankohdasta. Pääsiäistä haluttiin toisaalta viettää juuri sinä sunnuntaina, jolloin Kristuksen ylösnousemus oli tapahtunut. Toisaalta se yhdistettiin ajallisesti juutalaisten pääsiäiseen, joka on aina täysikuu. Nikean kirkolliskokous v. 325 otti kompromissina kaikki näkökohdat huomioon: pääsiäispäivä on kevätpäiväntasauspäiväksi sattuvan tai sitä seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Lisäksi todettiin, että kevätpäiväntasaus oli 21.3. Pääsiäisen laskeminen kuului pappissivistykseen, mutta valmiiksi laadittuja pääsiäistaulujakin oli olemassa.

Kristillisen ajanlaskun alkukohdaksi otettiin n. 525 se Jeesuksen syntymävuosi, jonka roomalainen apotti Dionysius Exiguus (Dionysius Pieni) määritti evankeliumin ja vanhojen pääsiäistaulujen avulla. Taulut sisältävät jakson, kuukauden pituuden määrittelevän Metonin säännön, jonka mukaan kuun vaiheet aina 19 vuoden kuluttua sattuvat samaksi vuodenpäiväksi. Vuoden pituus oli kuitenkin virheellinen: pääsiäinen ei noudattanut kuun vaiheita. Ero oli 1500-luvulla kolme päivää. Ajanlaskussa oli myös puute: siitä puuttui vuosi nolla.

Gregorius muutti myös pääsiäistaulut sekä vuoden uutta pituutta että tarkempaa kuukauden pituutta vastaaviksi.

Parannetussa kalenterissa pääsiäistä vietettiin tähtitieteellisesti laskettujen kuun vaiheiden mukaan. Pääsiäinen laskettiin todellisen kevättasaushetken ja todellisen täysikuun mukaan. Parannetun kalenterin pääsiäinen ei tuona aikana kuitenkaan poikennut gregoriaanisesta pääsiäisestä.

1700 Ruotsi siirtyi omaan kalenteriin, joka siis erosi juliaanisesta päivällä ja gregoriaanisesta 10 päivällä. Pääsiäissääntö otettiin kuitenkin edelleen juliaanisista tauluista. Siksi Ruotsin pääsiäinen saattoi erota viikolla juliaanisesta pääsiäisestä. Näitä omia pääsiäisiä oli kolme: v. 1705, 1709 ja 1711. Vuosien 1705 ja 1711 pääsiäiset sattuivat yhtäaikaa gregoriaanisten pääsiäisten kanssa: 2.4. 1705 ja 26.3. 1711. 1709 pääsiäinen oli 18.4. Esim. vuonna 1705 gregoriaaninen pääsiäinen oli 12.4. ja koska ruotsalaisen kalenterin ero oli kymmenen päivää, oli pääsiäinen siis täällä 2.4. (ruotsalaisella kalenterilla mitattuna). 1712 palattiin takaisin juliaaniseen kalenteriin: perjantaina 30.2. oli ylimääräinen karkauspäivä ja lauantaina 1.3. oltiin jälleen juliaanisessa kalenterissa.

Sitten Anders Celsius esitti, että Ruotsikin siirtyisi tähtitieteelliseen pääsiäissääntöön. Muutos tapahtui 1737. Muutos koski vain pääsiäisen määräämistä (juliaanisen kalenterin pvm jäi voimaan). Näin syntyi toinen ruotsalainen kalenteri. Se aiheutti kuitenkin ongelmia: pääsiäistä vietettiin 1742 jo 14.3. ja 1744 18.3. sekä 1750 18.3. Lopulta Ruotsi siirtyi vuonna 1753 gregoriaaniseen kalenteriin.

Suomi-Ruotsi siirtyi gregoriaaniseen ajanlaskuun 1.3.1753. Sunnuntai 14.2. oli seksageesimasunnuntai. Helmikuun viimeinen päivä oli keskiviikko 17.2. Seuraava päivä oli torstai 1.3. ja seuraava sunnuntai oli 4.3. laskiaissunnuntai. Tämä muutos ei koskenut pääsiäissääntöä, joten Ruotsi-Suomessa siirryttiin siis ns. parannettuun kalenteriin. 1700-luvun loppupuolella pääsiäiset eivät kertaakaan eronneet gregoriaanisista pääsiäisistä. 1800 toimeenpantiin gregoriaanisten taulujen tasaus. Se vaikutti heti Suomen ja Ruotsin pääsiäisiin: 1802, 1805 ja 1818 pääsiäiset poikkesivat gregoriaanisista pääsiäisistä. Ruotsi otti myös gregoriaanisen pääsiäissäännön käyttöön 1823. Suomi oli liitetty Venäjään ja eli parannetun kalenterinsa mukaan, joten Suomessa jäi voimaan tähtitieteellinen määräämissääntö senkin jälkeen: 1825, 1829 ja 1845 poikkesi Suomen pääsiäinen jälleen gregoriaanisista pääsiäisistä. Kaksi ensin mainittua pääsiäistä sattuivat kuitenkin samalle päivälle juliaanisen pääsiäisen kanssa. Keisarillisella julistuksella Suomi otti käyttöön täydellisen gregoriaanisen kalenterin vuoden 1869 alusta. Venäjän vallan aikana julistukset sisälsivät kaksoispäiväyksen, koska Venäjällä oli käytössä juliaaninen kalenteri. Vuonna 1918 myös Venäjällä siirryttiin gregoriaaniseen ajanlaskuun. 1920-luvulla otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vallankumouksellinen kalenteri, jossa oli 12 kappaletta 30-päiväisiä kuukausia. Lisäksi luovuttiin 7-päiväisestä viikosta. Mutta 1940 Neuvostoliitossa palattiin takaisin gregoriaaniseen kalenteriin.

Kalenteri oli keskiajalla viime kädessä piispan määräysvallassa ja siten kussakin hiippakunnassa erilainen. Turun hiippakunnan keskiaikaisen pyhimyskalenterin runko on 1300-luvun dominikaaninen kalenteri täydennettynä ruotsalaisten hiippakuntien kalentereista otetuilla pyhillä. Turun kalenterissa 53 juhlaa merkittiin punaisella, muut mustalla. Punaisella merkittiin yleiset juhlapäivät, jolloin työnteko oli kielletty. Muut olivat lähinnä pappien kesken vietettäviä kuorijuhlia. Uskonpuhdistus vaikutti kirkolliseen kalenteriin. Katolisessa kirkossa juhlapäivien lukumäärä kasvoi keskiajalla merkittävästi. Pyhien suuri lukumäärä oli vähentänyt työntekoa. Keskiajan lopulla noin kolmannes päivistä oli pyhiä. Sen sijaan protestanteilla juhlapäivien määrä oli vähäisempi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien mielestä juhlat, joiden vietolle Raamatusta ei löytynyt perusteita, saivat väistyä. Erityisesti karsittiin pyhimysjuhlia. Useat pyhimysjuhlat ovat hyvin vanhoja. Ehkä jo 100-luvulla kirkko alkoi muistaa marttyyrien, pyhimysten ja autuaiksi julistettujen kuolinpäiviä. Myös pyhimykseksi julistamisen päivät otettiin mukaan. Tosin kaikki pyhimysjuhlat eivät keskiajallakaan olleet maallikkoja velvoittavia. Nykyisin nämä päivät näkyvät nimipäiväkalenterissa.

Katolisessa kirkossa keskiajan lopulle mentäessä varsin suureksi noussut juhlien luku kasvoi 1500-luvulla entisestään. Trenton kirkolliskokous hyväksyi juhlapäiviä lisää. Juhlien karsiminen vaihteli kuitenkin myös luterilaisissa maissa. Kustaa Vaasa puhui vuonna 1540 liikojen pyhäpäivien turmiollisuudesta. Silloin ei kuitenkaan vähennetty pyhäpäivien määrää. Ruotsi-Suomen kirkkovuosi vakiinnutettiin vuonna 1571. Tällöin pyhimysten merkkipäivät eivät enää olleet vapaapäiviä. Rukoussunnuntain jälkeinen kanttaiviikko vietettiin kuitenkin puolipyhinä (maanantai ja tiistai). Sen sijaan juhlapäivinä säilytettiin kaikki Kristus-juhlat, 3 Marian juhlaa, apostolien juhlapäivät, juhannus, mikkelinpäivä, pyhäinpäivä. Todennäköistä kuitenkin oli se, että poistettuja pyhäpäiviä vietettiin monin paikoin vielä useita vuosia.

1730-luvun lopulta lähtien, sen jälkeen kun hattujen puolue oli noussut valtaan, alkoi esiintyä pyrkimyksiä pyhäpäivien määrän vähentämiseksi. Vuoden 1738-1739 valtiopäivillä ehdotettiin 21 pyhäpäivän poistamista. Niiden joukossa oli mm. Apostolien päivät ja kaksi rukouspäivää. Vuonna 1741 annetulla asetuksella poistettiin 19 pyhäpäivää, mm. Apostolien päivät. Rukouspäiviä ei enää mainittu asetuksessa. Kansa vastusti kuitenkin muutosta ankarasti ja suunnitelmasta oli luovuttava. Seuraava muutos oli vuonna 1772. Kustaa III antoi määräyksen 'sabatin viettämisestä ja eräiden pyhäpäivien siirtämisestä tai lakkauttamisesta.' Muutos ehti vuoden 1774 kalenteriin ja muutokset eivät toteutuneet kaikkialla heti. Vuonna 1772 poistettiin kokonaan 20 pyhäpäivää ja kolme siirrettiin seuraavalle sunnuntaille. Silloin joulu, pääsiäinen ja helluntai muuttuivat kaksipäiväisiksi. Aiemmin ne olivat olleet nelipäiväisiä. Myös kiirastorstai, Marian etsikkopäivä, kanttaiviikko eli käyntipäivät ja apostolien muistopäivät poistettiin pyhäpäivien joukosta. Kynttilänpäivä, mikkelinpäivä sekä pyhäinmiesten päivä (pyhäkekri) siirrettiin lähisunnuntaina vietettäväksi. Rukouspäivät siirrettiin perjantailta lauantaille. (Vähitellen rukouspäivät siirrettiin sunnuntaille.) (Vielä kuitenkin pitkälti 1800-luvun puolella olivat useat em. juhlat pyhäluettelossa.) 1955 marianpäivä siirrettiin sunnuntaille sekä juhannus ja pyhäinpäivä lauantaiksi. 1973 loppiainen, helatorstai ja toinen helluntaipäivä siirrettiin lauantaille. Vuonna 1992 loppiainen ja helatorstai palautettiin kuitenkin entisille paikoilleen. Tällöin helluntaista tuli yksipäiväinen. Vuoden 2001 alusta alkaen moni pyhäpäivä sai itselleen uuden nimen, mutta päivien sijaintiin ei tullut muutoksia.